torstai 21. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

1900-luvun alun levoton ja viettelevä Barcelona on täynnä kirjojen ja kirjallisuuden magiaa

Sinettilakan vaakunassa on enkeli siivet levällään, ja kuoressa David Martínin nimi. Salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli toistaa kirjeessään vuosi sitten esittämänsä tarjouksen. Hän lupaa tehdä nuoresta kirjailijasta rikkaan ja kuolemattoman. Onnettomat olosuhteet ja epätoivoinen rakkaus saavat Davidin hyväksymään Corellin tarjouksen – mutta hinta on kovin mahdollinen.
David johdatetaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka kuiskii hänelle salaisuuksiaan. Myös lukija on vietelty.
Lumoava kirjallinen mysteeri, ylistyslaulu Barcelonalle, rakkaustarina, kauhukertomus ja huima maailmanmenestys – tätä kaikkea on huikean Tuulen varjo -romaanin paha sisarpuoli.

Itsekurin yrityksistä huolimatta löysin itseni lukemasta kaikki nanolta, koululta ja harrastuksilta jäävät vapaat hetket Enkelipeliä. Onneksi olen vielä hyvin aikataulussa, sillä nyt olen menttänyt Zafónille täydellisesti sydämeni. Enkelipeli jätti minut sekavaan, kyselevään ja mietteliääseen mielentilaan. Se oli hyvä, erittäin hyvä ja ansaitsee tulla luetuksi uudelleenkin.

Kirja on toinen itsenäinen osa Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvassa sarjassa. Sen voi siis vallan hyvin lukea jopa ennen Tuulen varjoa, sillä Enkelipeli sijoittuu jopa aikaan ennen sitä.

Enkelipelin pääosassa on David Martín, epäonninen nuori kirjailija, jolle salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli esittää tarjouksen. Eikä Martín voi kieltäytyä  siitä. Pian hänen elämässään alkaa kuitenkin tapahtua kummallisia, selityksettömiä asioita ja nuori kirjailija alkaa epäillä hänelle kerrottua totuutta. Mistä hänen saamassaan tarjouksessa todella onkaan kyse? Pikku hiljaa tarina kiihtyy ja kiihtyy, muttuen yhä monimutkaisemmaksi, salaperäisemmäksi ja pelottavammaksi.

Enkelipeli ei varsinaisesti ole mukava kirja. Se on pelottava, hauska, kaunis, jännittävä ja mystinen. Sitä lukee henki kurkussa ja jatkuvien pahojen aavistusten vaivaamana. Se todella tempaa mukaansa, aivan kuten Tuulen varjokin.

Enkelipeli on kuitenkin synkempi ja pelottavampi kuin Tuulen varjo. Sisarensa tavoin silläkin on rauhallinen alku, joka pikku hiljaa tiivistyy ja muuttuu kauhunomaiseksi dekkariksi, jossa päähenkilö kamppailee menneisyyden mysteerien kanssa samalla kun nykypäivässä tapahtuu kummallisia asioita.

Erityisesti kiinnyin kirjassa päähenkilö David Martíniin. Elämä kuitenkin paiskoi häntä aika säälittä ja vuodatinkin välillä katkeria kyyneliä hänen vuokseen ja vihasin maailmaa.

Olen myös totaalisen rakastunut Zafónin kieleen. Jouduinkin usein tieten tahtoen hidastamaan lukemistani, sillä minulla on paha tapa nopeasti lukiessani hyppiä kappaleiden ja kuvailujen yli. Zafónia lukiessani en kuitenkaan tahdo skipata niitä, sillä ne ovat oivaltavia ja uskomattoman kauniita pätkiä.

Enkelipeli jää lopulta hiukan avoimeksi ja monin tavoin tulkittavaksi. Lukijaa jää vaivaamaan kysymys, mitä todella onkaan tapahtunut? (Tai ainakin minua jäi, en tiedä kuinka fiksuja te muut lukijat olette olleet.) Siksi haluankin lukea Enkelipelin joskus vielä uudempaan kertaan ja paneutua uudestaan miettimään Martínin tarinaa.

Ja eikun Taivasten vankia lukemaan!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

6 kommenttia:

  1. Ja kukahan se heti syöksyy kommentoimaan... ;)

    Tässä on niin vaikea sanoa kumpaa rakastan enemmän... Tuulen varjo on kaunis, Enkelipeli kaunis ja karu. Väääääh. Tahdon samanlaisen elämän kuin David Martinilla... Niin inspiroivaa kuvausta kirjoittamisesta.

    Kaikissa näissä kirjoissa toistuu vähän samoja elementtejä, kirjoja, neroja, mielipuolia, yleensä samassa paketissa. Jotain niin... Kaunista.

    Muistaakseni pelottelin itseni hengiltä Enkelipelin kanssa. Totaalisesti oli sen arvoista.

    Ja koska en kestänyt enää pidätellä itseäni, oli sitten ihan pakko aloittaa Tuulen varjon toinen lukukerta ;) Pitää olla luettu huomiseksi, kun valitsin oikein äikäntunnin kirjaesseeseen. Mitäs tässä, jo sivulla 150 ;) kiva yö tulossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsoinkin että sinähän se siellä taas. ;) Ei vaan ihanaa, että jaksat kommentoida noin ahkerasti, se ilhaduttaa minua paljon.

      Itse en kyllä tahtoisi samanlaista elämää kuin David Martínilla. Vähän liiankin karua ja pelottavaa meikäläiselle. Mutta kirjoittamisesta oli kyllä todella inspiroivaa kuvausta, siitä olen yhtä mieltä. Davidia lainaten, "pitää vain istua alas, hikoilla, pinnistää aivojaan ja katsoa mitä sieltä tulee ulos" -nanoilijan opas. :)

      Itsekin muistan viettäneeni useita hetkiä aika peloissani tätä lukiessani, mutta kyllä, se oli sen arvoista.

      Hyvää lukemisen täyteistä yötä sinne! (Tässähän tahtoo jo itsekin lukea Tuulen varjon uudestaan... :D)

      Poista
    2. Juuh ootahan vaan kun mie intoudun arvostelemaan risingillä Tuulen varjoa;) sitten haluut lukea vielä enemmän.

      Hieno tietää että kommenteista on iloa ;) joskus tuntee itsensä jo kunnon stalkkeriksi kun aina päätyy tänne ihkuttamaan jotain.

      Saa nähdä mihin pysyn valveilla ;) Ei toisaalta opettajiakaan niin hirveänä haitannut jos luen tunnit jossain nurkassa. Nimimerkillä luin ekan kerran Tuulen varjoa äikäntunnilla ja oli hiukan vaikeaa pitää pokerinaamaa yllä noissa kröhöm-kohdissa. Sinne meni seiskaluokkailaisen miniminän viattomuus ;) Öitä ja nanoilehan ahkerasti.

      Poista
    3. Vähän myöhäiset onnentoivotukset yölliseen luku-urakkaan. Onneksi Tuulen varjo on koukuttava kirja. ;)

      Ja ihkutuskavereita ei voi koskaan olla liikaa. :D

      Poista
    4. En muuten ehtinyt lukea ;) Luin sitten tuon äikäntunnin eikä ope edes huomannut... x) Luehan nopeesti Taivasten vanki niin pääsen siihenkin kommentoimaan ;)

      Poista
    5. Itse asiassa koitan vähän säästellä Taivasten vankia, jotta se kestäisi pidempään. :) Mutta luultavasti itsehillintäni loppuu kohta...

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)